Kaikkea muuta kuin tavallinen
”Sellainen ihan tavallinen” ei varmastikaan olisi se, miten kukaan mua tunteva mua kuvailisi. Tavallisuudessa on kuitenkin jotain älyttömän kiehtovaa ja jopa tavoiteltavaa. Kyllä, haluan elää ihan vaan sellaista tavallista elämää.
Tarinat ja ihmiset ovat aina kiinnostaneet. Kirjoittamista ammattina en koskaan tainnut haaveilla, joten en ole sitä ihmeemmin opiskellut. Nyt kuitenkin markkinointiviestinnän parissa työskennellessä kirjoittamisesta on tullut iso osa työtä. Ja se on ihan parasta.
Tavallisia tarinoita -blogi on vastapainoa työlle, inspiroiva harrastus ja mahdollisuus kehittyä kirjoittajana. Mitenkäs sitä paremmin oppisi kuin tekemällä? Tämä on myös itselle loistava tapa oppia uutta ystävistä, tutuista ja itsestä.
Noora Kivilahti
info@tavallisiatarinoita.fi
Tavallisia tarinoita Instagramissa
Haluan kirjoittaa tarinoita, jotka tarjoavat oivalluksia elämään.
Mistä syntyy tavalliset tarinat?
Tarinat kirjoitan haastattelun pohjalta. Punainen lanka tarinalle muodostuu haastattelun, haastateltavan persoonan tai vaikkapa meidän yhteisen historian kautta. Kirjoittaminen on mulle luova prosessi, joka kehittyy ja muodostuu siinä tehtäessä.
Tavalliset tarinat kertovat tuntemieni, ei-tunnettujen, tavallisten ihmisten ajatuksista, kokemuksista ja unelmista. Uudenlainen ystäväkirja, joka pureutuu lempiruokia ja harrastuksia syvemmälle.
Tarinoita, jotka tarjoaa kosketuspintaa meille kaikille ja saavat miettimään, mikä on tavallista?
Miksi tavallisia tarinoita?
Lapsuudessa luin paljon kirjoja ja niiden keksityt tarinat ruokkivat mielikuvitusta, joka taas pelasti monen yksinäisen hetken. Koulussa äidinkieli on ollut yksi helpoimmista aineista ja etenkin ainekirjoituksista pidin. Nuorena aktiivinen urheiluharrastus ohjasi elämää ja myöhemmin uravalintoja sotki monikin asia. Kirjoittaminen unohtui useiden vuosien ajaksi.
Nyt olen työskennellyt pian 15 vuotta markkinointialalla ja saanut työtehtävissä tuottaa monenlaista sisältöä. Innostus kirjoittamiseen on taas herännyt. Nyt aikuisena olen opetellut tuntemaan itseäni uudelleen ja kirjoittaminen on ollut paras tapa purkaa ja jäsenellä omia ajatuksia.
Kesällä 2024 ystävien kanssa pohdittiin, mitä kukakin vielä haluaisi elämässään tehdä. Taisin silloin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen: ”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan. Ihan hullu ajatus, koska en ole opiskellut alaa.” Ystävät innostuivat valtavasti: ”Sun pitää alkaa kirjoittamaan elämäkertoja! Sun tekemät henkilökuvat on ihan älyttömän hyviä.”
Ja niin ensimäinen idean siemen oli kylvetty.
Koska muistini on monilta osin täyttä hattaraa, en muista, mistä idea blogille lopulta tuli. Lopulta olin tehnyt päätöksen, että tulen julkaisemaan blogin, missä kertoisin tavallisten ihmisten tarinoita. Meillä jokaisella on mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Mulla on mahdollisesti taito kaivaa ne tarina esiin ja kirjoittaa ne mielenkiintoiseen muotoon. Joten miksipä en kokeilisi?
Hahmottelin pitkään blogin punaista lankaa. Jokin koukku pitäisi olla tai ainakin pohja, jolle lähteä rakentamaan. Loppuvuodesta 2024 olin pyytänyt äitiäni etsimään lapsuudenkodin varastoista mahdollisesti löytyvää materiaalia varhaisilta kouluvuosiltani. Todistuksia, koulutöitä ja vaikkapa reissuvihkoja.
6. luokan luokanopettaja oli tainnut nähdä tulevaisuuteen, koska oli kasannut melkoisen kirjallisen aarrearkun alakoulun päättötodistuksen kylkeen. Epäselväksi ei jäänyt, että olin ollut vilkas ja huonosti käyttäytyvä tyttö, joka oli kaikkea muuta kuin opettajan suosikki.
Tuosta paperinipusta löytyi myös 6. luokan keväällä tekemäni sukulaismiehen haastattelu, jota opettaja oli kovasti kehunut. Kun vielä haastateltava suostui haastattelun uusintaan, niin blogin langanpää oli löytynyt.
Tuo vuonna 1993 tehty haastattelu ja sen toisinto nyt 30 vuotta myöhemmin olisivat blogin perusta ja kivijalka. Tuleviin haastatteluihin hyödyntäisin tuota vanhan haastattelun pohjaa, jonka toisin vain tähän päivään.
Oivaltavia lukuhetkiä blogini parissa.